Menneenä kesänä törmäsin useita kertoja erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Maanteiden levähdyspaikkoja ei ole näköjään lainkaan tarkoitettu pyöräilijöille! Jos pyörätie kulkee kokonaan erillään maantien sivussa, niin siltä ei ole koskaan liittymää ajoradan vieressä olevalle levähdyspaikalle. En tiedä miksi en ole tätä ennen oivaltanut, vai olenko vain pitänyt niitä yksittäisinä lipsahduksina. Nyt niitä tuli kuitenkin pienessä ajassa vastaan niin monta, että tajusin käytännön olevan maan tapa.

Tällainen tilannehan on esimerkiksi (kuvassa) Jyväskylän ja Laukaan välillä Vihtavuoren paikkeilla olevalla levähdyspaikalla. Siinä pyörätien ja levähdyspaikan välillä on oja, vaikka ne ovat aivan vierekkäin. Levähdyspaikalle pääsee vain karauttamalla ojan yli niin että lasinsirut kilisevät ja savi roiskuu.

Vastaan tuli myös sellaisia versioita levähdyspaikoista, joissa ojan lisäksi oli vielä jotain ruusu- tai pensasaitaa karkottamassa pyöräilijöitä levähdyspaikalta. Välissä saattoi olla myös kymmeniä metrejä mäntyistä kangasmaata, jota pitkin välillä kävelin penkeille istuskelemaan ja jalkoja lepuuttamaan. Liikennesuunnittelijoiden mielestä pyöräilijät näyttävät siis olevan niin kovakuntoista porukkaa, että he eivät levähdyspaikkoja tarvitse!

Ymmärrän, ettei kannata rakentaa 50 metriä tietä pelkästään liittymäksi levähdyspaikalle, mutta kyllä aivan vieressä olevat levähdyspaikat pitäisi kytkeä pyöräteihin! Varsinkin katoksella, pöydällä ja hyvillä penkeillä varustetut levähdyspaikat ovat pyöräilijöille todella tarpeellisia – erityisesti sateella. Roskakorit ovat myös erittäin tarpeellisia ja hyödyllisiä pyöräteiden varsilla.