Suomessa on reilut 16 000 kilometriä pyörätietä, mutta olisi mielenkiintoista tietää, paljonko siitä määrästä on oikeasti ajokelpoista ja turvallista. Kuvan tie on aivan kotinurkiltani. Onkohan tämä jäänyt jotenkin kesken? Pari vuotta se on odotellut viimeistelyä. Ihmettelen vain, miksi pyörätien merkki on pitänyt tuoda paikalle ensimmäisessä kuormassa kaivinkoneen kanssa? Eikö oikea työjärjestys olisi se, että liikennemerkit asennetaan lopuksi työn valmistuttua? Tuntuu ehkä pieneltä asialta, mutta juridisestihan tilanne on täysin selvä. Tässä on pyörätie, jota on pakko käyttää kuljettaessa uudelle asuntoalueelle. Eikä tämä ole mitenkään ainutlaatuinen pätkä, näitä ajokelvottomia pätkiä tulee pyöräretkeillessä vastaan päivittäin useita.
Helsingissä on uudistettu pyöräliikenneverkon suunnitteluperiaatteita. Nämä ovat myös kehittyneet entisistä huomattavasti. Kannattaa tutustua osoitteessa: Pyöräliikenteen verkkotason suunnitteluperiaatteet.
Itse jäin miettimään, mihin osastoon tai suunnitelmaan kuuluvat ”Muut yhteydet / Perusverkko”. Reittien jatkuvuus ja yhtenäisyys on toki oleellinen asia, mutta riittääkö se? Suomen ongelmahan ei ole niinkään se, että meillä ei olisi pyöräteitä kilometreissä riittävästi, vaan ongelma on nimen osaan se, että pyöräilijän näkökulma otetaan huomioon vain ja ainoastaan kun rakennetaan kevytväylää tai pyörätietä, tosin siinäkin olisi huomattavasti parantamisen varaa. Tämä aiheuttaa sen, että vain näillä osuuksilla pääsee pyöräilemään edes suurin piirtein järkevästi, muualla pyöräilyä ei huomioida mitenkään. Pyöräilymaissahan nimen omaan pyöräily otetaan huomioon joka pihassa, tonttiliittymässä, parkkipaikalla, asuntokadulla jne. Siksi siellä on helppo lähteä kotiovelta liikkeelle ja ajella tavallisia autokatuja pitkin lähimmälle pikapyörätielle, ja työpaikan päässä sama asia. Siis täytyy pitää huoli, että myös perusverkon rakennusohjeistukset mahdollistavat pyöräilyn.
Vantaan kaupungin uusi pyöräliikenteen suunnitteluohje on vuosikymmeniin tärkein dokumentti suomalaisessa pyöräilyssä. Tässä on kerätty varsin hyvin samoihin kansiin toimivaan pyöräliikenteeseen tarvittavat perusasiat. Myös Helsingin kaupunki on uusimassa ohjeistustaan ja sen piti valmistua vuoden 2011 aikana, mutta en ole vielä nähnyt sitä. Luonnollisesti molemmat tulevat olemaan hyvin pitkälti samoilla linjoilla. Julkaisun voi ladata Vantaan kaupungin nettisivuilta osoitteesta: pyöräliikenteen suunnitteluohje
Lueskelin ohjeistuksen läpi heti tuoreeltaan kesällä ja mieleen tuli seuraavanlaisia kommentteja:
Olin kesällä 2010 kolme viikkoa retkeilemässä Euroopassa. Pyöräilin viikon yksikseni Ruotsissa Tukholman seudulla ja Jyväskylän Pyöräilyseuran porukan kanssa Tanskassa, Saksassa, Hollannissa ja Belgiassa. Välillä siirryimme paikasta toiseen junalla retkipyörien kanssa. Matkalla tapahtui kaikenlaista kivaa, josta kerron seuraavassa. Samalla tässä on pienimuotoinen selvitys polkupyörän kuljettamisesta junassa eri maissa.
Tämä tarina on osittain julkaistu JYPS:in lehdessä 2009.
Makuja ja tuoksuja
Perinteisen matkakertomuksen sijaan kirjoitan tällä kertaa vähän filosofisempia mietteitä pyöräretkillä vastaan tulleista asioista. Ajelin viime kesänä n. 3100 km pyöräretkeilyä Suomessa. Terveys reistaili sen verran, että kovin kauaksi kotoa en tohtinut lähteä ja Euroopan kierros siirtyi jälleen tuonnemmaksi. Tuli ajeltua yli 60 kunnan alueella ja kymmeniä kaupunkeja ja taajamiakin nähtyä Ahvenanmaalta Ivaloon ja Simpeleeltä Pietarsaareen. Paljon ehti nähdä ja ajatella kaikenlaisia pyöräilyyn liittyviä asioita. Kesä oli keleiltään mahtava, sillä onnistuin olemaan enimmäkseen aina siellä, missä aurinko paistoi. Hellettä ei juuri ollut, mutta ei satanutkaan kuin se normaalimäärä, eli yksi kunnon sadepäivä viikossa.
Kesä oli todellinen mansikkakesä! En muista koskaan nähneeni tien varressa niin paljoa ahomansikoita kuin viime kesänä. Niitä oli pitkin Suomea, mutta varsinkin Saimaan kierroksella teitä reunusti monin paikoin suorastaan punainen mansikkamatto. Oli pakko aina välillä syödä kyläteiden varsilta kourakaupalla näitä herkkuja. Syksymmällä ruskan lähestyessä oli puolukoita myös hyvin tarjolla, ja matkalla rannikkoa pitkin Ouluun en sitten kauheasti muuta evästä tarvinnutkaan. Tauon tullen pieni koukkaus metsätietä sivuun, ja aina sai syödä vatsansa täyteen. Vadelmia oli suurin piirtein normaalisti.
Mansikkatauolla
Tuuli vinkuu
Pyöräilijät puhuvat usein tuulesta. Se kun tuppaa aina olemaan vastaan. Viime kesä tarjosi sekä rankimman vastatuulipäivän, että myös kovimman myötätuulen, missä koskaan olen ajanut. Biopositiivisena ihmisenä muistelen vain tuota jälkimmäistä. Säätiedotus lupasi etelänpuoleista myrskyä viimeiselle etapille Siikajoelta Ouluun. Ajelin aivan meren rantaa myötäillen alkumatkan ja Limingan jälkeen otin kurssin melkein suoraan pohjoiseen. Tuuli oli jo herännyt aamutokkurastaan täyteen uhoon. Alkoi Limingan valtava peltoaukea. Tauon jälkeen raskas täyteen lastattu pystyasentoinen retkipyöräni kulki aivan lepopulssilla reilut 25 km/h. Aloin polkea normaalilla matkateholla. Kun pääsin kunnolla aukealle metsän suojasta, oli vauhti saman tien rapiat 35 km/h. Tätä jatkui kilometrikaupalla ajaessani viivasuoraa kapeahkoa tietä kohti pohjoista. Peltoaukean keskivaiheilla vauhti alkoi pomppia yli 40 km/h, ja puuskan iskiessä täytyi ohjata tosissaan, että pysyi suurin piirtein omalla ajolinjallaan. Aloin polkea itsekin vähän reilummin ja meno muuttui aivan huikeaksi. Pari – kolme viimeistä kilometriä oli sellaista menoa, että en ehtinyt seurata edes nopeusmittaria, vaan kaikki keskittyminen meni suoraan ajamiseen, että muutamat takaa tulevat autot pääsivät sujuvasti ohitseni. Tunne oli jotenkin aavemainen, koska nopeudesta huolimatta vauhtituuli ei juuri tuntunut naamalla ja pyörä tuntui välillä suorastaan loikkivan eteenpäin. Oli outoa kokea vauhdin hurmaa keskellä tasaista peltoa!
Tämä tarina on julkaistu alun perin JYPS:in jäsenlehdessä 2008.
Hollannista puhutaan usein pyöräilymaana, mutta aika harva suomalainen pyöräilijä on kuitenkaan käynyt paikan päällä ajelemassa. Matka on sen verran pitkä, että autolla ei viitsi mennä, ja polkupyörän vuokraaminen tuntuu meistä aika oudolta vaihtoehdolta. Oman pyörän kuljettamisessa lentokoneessa on myös oma vaivansa. Hollanti on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen pyöräilymaa!
Hollannissa pyörävuokraamoita on miltei jokaisella rautatieasemalla ja kylällä. Kevyempään retkeilyyn sieltä saa aivan kelvollista kalustoa, mutta toki pyöräilyfriikki vie oman pyöränsä mukanaan. Ulkomaisia pyöräretkeilijöitä palvellaan hyvin, ja ilmapiiri maassa on muutenkin mukavan leppoisa. Siellä oppii pakostakin monenlaista pyöräilystä ja pyöräilykulttuurista. Itse ainakin olen menossa sinne vielä kolmannenkin kerran!
Miksi pyörätieltä ei ole liittymää levähdyspaikalle?
Menneenä kesänä törmäsin useita kertoja erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Maanteiden levähdyspaikkoja ei ole näköjään lainkaan tarkoitettu pyöräilijöille! Jos pyörätie kulkee kokonaan erillään maantien sivussa, niin siltä ei ole koskaan liittymää ajoradan vieressä olevalle levähdyspaikalle. En tiedä miksi en ole tätä ennen oivaltanut, vai olenko vain pitänyt niitä yksittäisinä lipsahduksina. Nyt niitä tuli kuitenkin pienessä ajassa vastaan niin monta, että tajusin käytännön olevan maan tapa.
Tällainen tilannehan on esimerkiksi (kuvassa) Jyväskylän ja Laukaan välillä Vihtavuoren paikkeilla olevalla levähdyspaikalla. Siinä pyörätien ja levähdyspaikan välillä on oja, vaikka ne ovat aivan vierekkäin. Levähdyspaikalle pääsee vain karauttamalla ojan yli niin että lasinsirut kilisevät ja savi roiskuu.
